Välillä tuntuu, että tässä elämässä on jo muutenkin riittävästi kestämistä koirien ja oman jaksamisen suhteen, niin jostain kumman syystä sitä "vettä lisätään myllyyn" kaikesta huolimatta. Alkuun sanottakoon kuitenkin, että kaikki hyvin, loppu hyvin, onneksi.

Niin, viikonloppuna meillä oli kylässä siskoni ja ihastuttavat lapset. Väinö päätti ilmeisesti kuumuudesta ja "pienestä härdellistä" ympärillä johtuen olla tapansa mukaan syömättä pari päivää. Syömättömyyshän ei sinällään ole uutta, nirso kun Hilpertti on. Syömättömyyden seurauksena Väiski popsi sitten eilen pissilenkillä heinää ja oksenti keltaisen vaahtoheinämössön rouskuttelun päätteeksi pois. Kaikki meni siihen asti hyvin ja kuten ennenkin, kunnes huomasin, että kakominen jatkuu ja näytti siltä, että Väinö tukehtuu. Tässä vaiheessa iski paniikki. Väiski istui edelleen samassa paikassa mihin oli oksentanut, suu auki ja valkoista vaahtoa alkoi valumaan suu pielistä. Tajusin tuossa vaiheessa, että nyt ei ole enää kyse oksentamisesta, vaan koira ei TODELLAKAAN saa henkeä. Hetken kuluttua Väiski menetti tajuntansa ja heitti kuperkeikan eteenpäin. Aloin kaivamaan Väiskin kurkkua, josko siellä olisi jotakin ollut henkitorven tukkeena, mutta mitään ei löytynyt. Tässä vaiheessa Väiski kouristeli jo rajusti, ikenet ja kieli olivat täysin valkoiset. Olin varma, että se oli menoa nyt Väinölle, koska en kyennyt tekemään mitään auttaakseni.. Kouristukset jatkuivat vielä ja samalla Väiski alkoi puremaan suutaan kiinni voimakkaasti. Mun käsi oli edelleen siellä välissä. Sain kuitenkin pidettyä kielestä sen verran kiinni, että ei ainakaan tukkinut lisää hengitysteitä. Sitten, aivan yht'äkkiä Väiski haukkasi happea ja väri alkoi palaamaan ikeniin. Tajuttomuudesta johtuen, ilmeisesti, Väinö oli täysin pihalla ja kävikin agressiivisesti minun kimppuun. Sain pidettyä Väinön kuitenkin kiinni maata vasten, ettei päässyt puremaan pahemmin. Tässä vaiheessa apuun tuli koiraansa ulkoiluttanut pariskunta ja miespuolinen henkilö tuli pitämään Väiskin takapäätä aloillaan maassa ja nainen otti Paavon kiinni (huiteli jossain). Vähitellen Väinö rauhoittui ja alkoi selvästi tunnistamaan minut. Makoili vielä hetken paikoillaan, murisi kuitenkin lähellä olevalle pariskunnalle. Kiitin pariskuntaa avusta, tosin taisivat olla ihan yhtä järkyttyneitä tapahtumasta kuin minäkin ja pikku hiljaa lähdettiin käpsyttelemään kotia kohti. Vein Väiskin suoraan suihkuun, kun kouristelujen aikana laski pissat ja anaalinesteet, haju oli sen mukainen. Soitin Sannalle Apexiin ja lähdettiin suoraan sinne.

Apexissa otettiin kuvat keuhkoista, koska Väiski olisi ilmeisesti voinut niellä jotenkin oksennusta. Tästä olisi voinut seurata tulehdus. Mitään ei kuitenkaan löytynyt ja keuhkot oli puhtaat. Samoin sydän ja hengitystiet kuulosti normaalilta. Sanna diagnosoi, että tila aiheutui vagus-hermoreaktiosta, eikä sen pitäisi uusiutua. En oikein löytänyt sopivaa kuvausta liittyen koiriin tms. eläimiin, mutta ymmärsin, että voimakkaan oksentamisen seurauksena tapahtunut reaktio (kakoo ulospäin, eikä henki kulje sisään päin) aiheutti tajunnan menetyksen, joka taas aiheutti hapenpuutteesta johtuvan voimakkaan kramppaamisen. Googlesta löysin viitteen seuraavanlaiseen artikkeliin, jos joku haluaa lukea lisää. Ei mitenkään selkokielinen, mutta ehkä avautuu hieman paremmin. http://therapiafennica.fi/wiki/index.php?title=Tajunnanmenetyskohtaus.

Olin aivan varma, että Väinö kuolee käsiini. Se tunne on äärimmäisen musertava. En osannut tehdä mitään, en yhtään mitään auttaakseni. Niin vain se siitä selvisi, ja on tällä hetkellä täysin oma itsensä tai siis oli jo eilen illalla. Sannalle iso kiitos meidän hoitoon ottamisesta kaiken muun työnsä ohessa! Sanna sanoikin, että nämä asiat ovat meille omistajille paljon rankempia käsitellä, koska muistamme mitä on tapahtunut. Kun taasen Väinö on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Toivon kuitenkin sydämeni pohjasta, että tällaista ei tapahdu koskaan uudestaan. Kokemus oli sen verran kamala, eikä varmasti siinä hetkessä Väinöllekään kovin helppo. Loppu hyvin, kaikki hyvin.